illalla

Rakas päiväkirja.

Tänään loin sinut. Olen ajatellut sinua jo kauan. Ennen kirjoitin ahkeraan, joskus kohta 10 vuotta sitten? Olet unohtunut pölyttymään laatikkoon muiden "tärkeiden muistojen" kanssa. Joskus yritin lukea sinua, mutta se teki niin pahaa, etten pystynyt kuin selailemaan. Muistot ja kaikki ne tunteet tulvahtivat pintaan... Nyt en ole katsonutkaan sinua pitkään aikaan. Mutta tarvitsen nyt uuden.

Pakko saada paikka, johon purkaa ajatuksiaan, tunteitaan. Ennenkuin sekoaa täysin. Matkustaa maailman reunalle ja huutaa. En edes tiedä olenko sekoamassa. Joskus vain tuntuu siltä.

Jotain minusta, kirjoittajasta. Jotain arkista, normaalia, epänormaalia. Mitä nyt alle 30-vuotiaan perheenäidin elämällä on tarjota.

...

Tänään se iski kovasti. Yksinäisyys. Puhelin ei soi. Paitsi kun äiti soittaa. Kukaan ei pyydä mihinkään. Tai ehkä ei ole ketään kuka edes voisi pyytää. Olen kyllästynyt pyytämään ihmisiä kylään. Kukaan ei tule kuitenkaan. Mies tekee pitkää päivää. Useimmat viikonloput on poissa, samoin arki-illat. Itse olen kotona, aina. Eikä ole minne mennä. Enkä tunne täältä paikkakunnalta juuri ketään, olemmehan asuneet täällä vasta pari vuotta. Ja missä tutustuisinkaan? Kaupan kassajonossa vai kirjastossa? Missä ihmiset ylipäätään tutustuu uusiin ystäviin? Lapsetkin ovat jo sen verran vanhoja, ettei käydä missään kerhoissa. Vanhin on jo koulussa, mutta ei sitäkään kautta oikein pysty tutustumaan toisiin vanhempiin. Ja tunnen itseni niin nuoreksi vanhempainillassa.

Okei, tänään on angstipäivä ja mikään ei suju. Ajattelin, etten jaksa tehdä edes ruokaa itselleni. Mutta sain kuitenkin tehtyä ja sen lisäksi raahauduin lasten kanssa pyöräilemään. Aloitin haravoinnin, mutta oli pakko lopettaa se alkavan migreenin ja pahoinvoinnin vuoksi. Etsin kaapista ibuprofeiinia, mutta löysin Panacodia. Laitoin sen takaisin kaappiin, mutta otin sen sitten taas uudestaan käsiini. Panacod rentouttaa. Ja vie varmasti pääkivun pois. Nappi naamariin.